Tätä minä olen kysynyt itseltäni kerta toisensa jälkeen. En edelleenkään ole varma, miksi. Enhän ole aina varma edes siitä, haluanko ylipäätään lapsen. Joskus kyseenalaistan koko haluni: Onko se edes todellista? Luulenko minä vain haluavani? Haluanko siksi, että naisen pitää haluta? Haluanko siksi, että pelkään katuvani myöhemmin? Haluanko siksi, että joku kävisi katsomassa minua, kun olen vanha? Haluanko siksi, että muutkin saavat? Haluanko siksi, että se tekisi minusta jotenkin arvokkaamman ihmisen?
Koko lapsiasia näyttäytyy minulle koko ajan enemmän mysteerinä. Mitä enemmän sitä mietin, sitä vähemmän sitä ymmärrän. Ehkä tämä liittyy myös ihmisyyden pohdintaan, ja se jos mikä on mysteeri. Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Mikä erottaa ihmisen eläimestä? Jos ajattelen biologiaa ja elävän organismin tarvetta lisääntyä ja levittää geenejään, olen hukassa. Kapinoiva Peppi Pitkätossu nostaa minussa päätään: ja minähän en ole mikään naaras, jonka ainoa tavoite elämässä on lisääntyminen! Minä olen ihminen, en eläin.
Katsellessani luonto-ohjelmia tunnen itseni kuitenkin jossain määrin kiusaantuneeksi. Kun televisiossani luontokappaleet taistelevat raivokkaasti, jotta pääsevät jatkamaan sukuaan (jonka jälkeen on usein aika heittää henkensä), mietin, etten kai eroa niistä lopulta niin paljon. Samaa kamppailua minä käyn, kun piikitän taas itseäni, kun levitän taas kerran jalkani hoitohenkilökunnan edessä, kun kokoan taas kerran itseni pettymyksen jälkeen ja aloitan alusta uuden hoitokierroksen.
Turha sitä on kieltää: ihminen on jossain määrin myös eläin. Se koostuu soluista, joissa on tuma ja soluelimiä.
Sitten on taas se toinen puoli, se jolla on muitakin tarpeita kuin vain saada solunsa jakautumaan ja pukata jälkeläinen maailmaan. Ihmisellä on tarve rakastaa ja tulla rakastetuksi. Tämä on jotain niin abstraktia ja aineetonta, ettei sitä pysty enää biologialla selittämään. Oman lapsen rakastaminen ei ole ainoa rakkauden muoto, mutta se on yksi niistä. Siksi lapsen kaipaaminen on yhtä luonnollista kuin kumppaninkin.
Koska ihmisen rakkaus on enemmän kuin biologiaa, ei sen rakkaus rajoitu vain lapsiin, joilla on omat geenit. Siksi ihminen pystyy rakastamaan myös adoptoitua lasta, luovutetuilla soluilla saatua lasta tai kumppaninsa lasta. Ei se ole kuulkaa niin justiinsa. Silti osa ihmisistä elää vielä hyvin vanhanaikaisessa, biologiaa ja ydinperhettä korostavassa ajatusmaailmassa. Koska itseäni tuollaiset rajoittuneet katsomukset kyllästyttävät aina, koen joskus jopa epämääräistä tyydystäkin siitä, etten edusta ihan tavallista äitihahmoa. Tällä hetkellä olen lapseton äitipuoli. Jos en tule saamaan omaa biologista lasta, ehkä saan lapsen luovutetulla munasolulla. Sitten minulla olisi kaksi lasta, jotka eivät olisi biologisesti minun. En silti epäile hetkeäkään, etteikö ihmisyys minussa toimisi niin, että pystyisin olemaan äiti molemmille.
Sillä sitä on rakkaus. Liittymistä toisiin ihmisiin. Rakkaus ei ole vain biologiaa. Varmaa on kuitenkin myös se, että ilman biologiaa tänne maailmaan ei yhtäkään lasta tule syntymään.
Seuraavan kerran luonto-ohjelmaa katsoessani yritän siis olla kiusaantumatta. Miksi häpeäisin luontoa minussa. Ei se ole pois ihmisyydestäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti