Miten se elämä näin nopeasti meni?

Leena-Maija syntyy tytöksi. Siitä se alkaa, tytön roolin täyttäminen. Nukke ei kiinnosta, Leena-Maija haluaisi poliisiauton. Tytöt leikkivät silti nukeilla. Tytöt laittavat tukkaan rusetin ja hymyilevät nätisti. Naapurin pojan kanssa saa kyllä leikkiä mutta ei saa lähteä hölmöyksiin mukaan. Leena-Maija haluaa hölmöyksiä, ne ovat paljon jännempiä. Leena-Maija haluaa leikkiä poliisiautolla, kiivetä puuhun, mennä luvatta tehdasalueelle ja viheltää. Mutta tytöt eivät vihellä, tytöt laulavat.

Leena-Maija sopeutuu tytöksi. Teini-iässä Leena-Maija katsoo reisiään arvostellen. Poikia pitää varoa ja raskaaksi voi tulla missä vain ja milloin vain. Varo, varo ja varo. Välillä Leena-Maija väsyy, juo kännit, tanssii baarissa yöhön asti ja kävelee vihellellen kotiin, vaikka se on vaarallista.

Leena-Maija on hyvä tyttö. Nyt voi kutsua jo naiseksikin. Hän hankkii hyvän koulutuksen, hyvän työn, hyvän asunnon ja hoivaa koiria. Leena-Maija arvostelee edelleen peilikuvaansa, niin naiset tekevät. Leena-Maija lopettaa suhteen heti, jos tietää, ettei se tule kestämään. Miehiä pitää varoa mutta kohdella reilusti. Leena-Maija pitää ehkäisystä hyvän huolen, koska raskaaksi voi tulla missä vain ja milloin vain. Miehet viheltävät kadulla perään. Leena-Maija katsoo reisiään arvostelevasti peilistä.

Leena-Maija lukee lehdistä, että naisen hedelmällisyys laskee radikaalisti 35-vuotiaana. Syntyvyys laskee ja se on naisten vika. Leena täyttää huomenna 33. Kun vain löytyisi se mies, sitten ehtisi vielä saada lapsia. Mutta nyt on kiire, kiire! Miten se elämä näin nopeasti meni. Leena-Maija on 34-vuotias ja löytää ensimmäisen kerran elämässään miehen, joka tuntuu kodilta. Ehkäisyä käytetään ensin kiltisti, mutta nopeasti kondomit heitetään nurkkaan. Ensimmäinen ehkäisytön seksi ei saatakaan raskautta alulle. Ei toinen, ei kolmaskaan. Menee vuosi, menee kaksi. Kiltti herra tohtori, auta. Tohtori auttaa, mutta mikään ei auta. Vuodet vierivät nopeammin kuin koskaan ennen.

Miksi et hankkinut lapsia ajoissa? Eivätkö naiset ymmärrä, että lapset pitää tehdä jo kaksikymppisenä? Ovatko naiset nykyään niin itsekkäitä, että haluavat vain toteuttaa itseään ja elää ilman vastuuta? Miksi pitää ensin hankkia ura ja sitten vasta lapset? Nyt haloo naiset, ettekö tajua että ei tämä yhteiskunta pyöri ilman lapsia. Nyt asiat tärkeysjärjestykseen! (Mutta eikö raskaaksi voi tulla milloin vain ja missä vain?) Raskaaksi ei voi tulla kuin ovulaation aikaan ja silloin, kun on vielä tarpeeksi nuori.

Leena-Maija täyttää seuraavaksi 40. Viimein hän tuntee olevansa oikeasti naisen iässä, mutta hän ei ole äiti, eikä tule ehkä koskaan olemaankaan. Voiko silloin olla oikea nainen?

Vaan ehkäpä... toisaalta... Leena-Maija on jo siinä iässä, että voi lopettaa roolinsa esittämisen. Mitäpä jos Leena-Maija hankkii poliisiauton, kiipeää puuhun ja menee luvatta tehdasalueelle? Tai tekee sitä, mitä nyt tuossa iässä sattuu huvittamaan. Reisiä ei ole pakko arvostella. Ei ole pakko hymyillä. Ei ole pakko täyttää kenenkään odotuksia.

"Näin minä vihellä matkallani...."

Miksi haluan lapsen?

Tätä minä olen kysynyt itseltäni kerta toisensa jälkeen. En edelleenkään ole varma, miksi. Enhän ole aina varma edes siitä, haluanko ylipäätään lapsen. Joskus kyseenalaistan koko haluni: Onko se edes todellista? Luulenko minä vain haluavani? Haluanko siksi, että naisen pitää haluta? Haluanko siksi, että pelkään katuvani myöhemmin? Haluanko siksi, että joku kävisi katsomassa minua, kun olen vanha? Haluanko siksi, että muutkin saavat? Haluanko siksi, että se tekisi minusta jotenkin arvokkaamman ihmisen?

Koko lapsiasia näyttäytyy minulle koko ajan enemmän mysteerinä. Mitä enemmän sitä mietin, sitä vähemmän sitä ymmärrän. Ehkä tämä liittyy myös ihmisyyden pohdintaan, ja se jos mikä on mysteeri. Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Mikä erottaa ihmisen eläimestä? Jos ajattelen biologiaa ja elävän organismin tarvetta lisääntyä ja levittää geenejään, olen hukassa. Kapinoiva Peppi Pitkätossu nostaa minussa päätään: ja minähän en ole mikään naaras, jonka ainoa tavoite elämässä on lisääntyminen! Minä olen ihminen, en eläin.

Katsellessani luonto-ohjelmia tunnen itseni kuitenkin jossain määrin kiusaantuneeksi. Kun televisiossani luontokappaleet taistelevat raivokkaasti, jotta pääsevät jatkamaan sukuaan (jonka jälkeen on usein aika heittää henkensä), mietin, etten kai eroa niistä lopulta niin paljon. Samaa kamppailua minä käyn, kun piikitän taas itseäni, kun levitän taas kerran jalkani hoitohenkilökunnan edessä, kun kokoan taas kerran itseni pettymyksen jälkeen ja aloitan alusta uuden hoitokierroksen. 

Turha sitä on kieltää: ihminen on jossain määrin myös eläin. Se koostuu soluista, joissa on tuma ja soluelimiä. 

Sitten on taas se toinen puoli, se jolla on muitakin tarpeita kuin vain saada solunsa jakautumaan ja pukata jälkeläinen maailmaan. Ihmisellä on tarve rakastaa ja tulla rakastetuksi. Tämä on jotain niin abstraktia ja aineetonta, ettei sitä pysty enää biologialla selittämään. Oman lapsen rakastaminen ei ole ainoa rakkauden muoto, mutta se on yksi niistä. Siksi lapsen kaipaaminen on yhtä luonnollista kuin kumppaninkin. 

Koska ihmisen rakkaus on enemmän kuin biologiaa, ei sen rakkaus rajoitu vain lapsiin, joilla on omat geenit. Siksi ihminen pystyy rakastamaan myös adoptoitua lasta, luovutetuilla soluilla saatua lasta tai kumppaninsa lasta. Ei se ole kuulkaa niin justiinsa. Silti osa ihmisistä elää vielä hyvin vanhanaikaisessa, biologiaa ja ydinperhettä korostavassa ajatusmaailmassa. Koska itseäni tuollaiset rajoittuneet katsomukset kyllästyttävät aina, koen joskus jopa epämääräistä tyydystäkin siitä, etten edusta ihan tavallista äitihahmoa. Tällä hetkellä olen lapseton äitipuoli. Jos en tule saamaan omaa  biologista lasta, ehkä saan lapsen luovutetulla munasolulla. Sitten minulla olisi kaksi lasta, jotka eivät olisi biologisesti minun. En silti epäile hetkeäkään, etteikö ihmisyys minussa toimisi niin, että pystyisin olemaan äiti molemmille. 

Sillä sitä on rakkaus. Liittymistä toisiin ihmisiin. Rakkaus ei ole vain biologiaa. Varmaa on kuitenkin myös se, että ilman biologiaa tänne maailmaan ei yhtäkään lasta tule syntymään. 

Seuraavan kerran luonto-ohjelmaa katsoessani yritän siis olla kiusaantumatta. Miksi häpeäisin luontoa minussa. Ei se ole pois ihmisyydestäni.

Mistä on pienet tytöt tehty?

Mistä on pienet tytöt tehty?

Mistä on pienet tytöt tehty?

Aukiolotutkimuksista, hormonimittauksista,

inseminaatioista, hermoilusta.

Niistä on pienet tytöt tehty.

Mistä on pienet pojat tehty?

Mistä on pienet pojat tehty?

Pistoksista, punktioista, 

petrimaljoista, itkusta.

Niistä on pienet pojat tehty.

Miksi?

Lapsi haluaa vastauksia. "Miksi ihmisellä pitää olla pää?" "Voiko kuralätäkössä olla kaloja?" "Miksi ilmaa ei näe?" Sen luontainen uteliaisuus on kyltymätön. Aikuiselta odotetaan paljon ja siksi aikuinen yrittää aina vastata jotain muuta kuin "en tiedä". 

Aikuisena tietää, ettei kaikkiin kysymyksiin ole selkeitä vastauksia. Ei aikuisenkaan silti ole sitä aivan helppo hyväksyä. "Selittämätön lapsettomuus." Miten niin selittämätön? Minä haluan selityksen! Kuka helvetti on vastuussa siitä, ettei normaali lisääntymisprosessi vain toimi minussa. Miten biologia voi olla rikki? Ja miksi sinä, herra tohtori, et osaa sitä selittää? Yritä edes. 

Selittämätön on kirosana. Olisiko parempi saada diagnoosi? Ehkä, jos se olisi hoidettavissa. Jos olisi selvä vika, siihen saattaisi löytyä myös toimiva hoito. Mutta miten hoidetaan selittämätöntä? Selittämätön on olankohautus, selittämätön on selänkääntö, selittämätön on ilma, jota ei näe. 

Synonyymisanasto tarjoaa sanalle selittämätön seuraavia vastineita: salaperäinen, käsittämätön, mystinen, yliluonnollinen, okkulttinen. Joko saa ottaa yhteyttä shamaaniin? Jos lapsettomuuteni on mystinen ja yliluonnollinen, on kai ihan ymmärrettävää, että olen kokeillut hoitaa itseäni tieteellisten keinojen lisäksi myös epätieteellisillä keinoilla? Ei kai minun tarvitse hävetä, että akupunktiot, lisäravinteet, yrtit, vyöhyketerapiat, homeopatiat, vatsahieronnat, hedelmällisyysmusiikit ja kuukivet on tullut kokeiltua? Onko se mikään ihme? Minä keittäisin vaikka sammakonkutukeittoa, jos se auttaisi. 

Mutta nyt, kun selittämätöntä on takana tarpeeksi kauan, se alkaa pikkuhiljaa muuttua selitettäväksi: olen tullut siihen ikään, että hedelmällisyys alkaa jo luonnollisestikin hiipua. Lääkärit myhäilevät tyytyväisinä, sillä nyt he osaavat selittää tämän. Vihdoin ja viimein, en ole enää luonnonoikku. Nyt olen selitys. Nyt olen. Ikä.

Voinko jo keskittyä johonkin muuhun? Miksi ihmisellä pitää olla pää? 

Joku toinenkin tietää

Ei minun tarvitse

kaikille,

ei edes sinulle,

rakkaimpani,

kunhan jollekin.

Kunhan joku jossain tietää

saman.

Ei minulta kukaan koskaan

ennen ollut kysynyt:

otanko lapsen mukaan

        vai

                          tuntuuko se sinusta pahalta?

Että joku jossain tietää

millaista on

elää vastentahtoisesti

lapsettomana,

äitien ja isien saartamana.

Piiloutua

ei voi.

Joskus painun pinnan alle ja yritän
olla hengittämättä. 
Kunnes elämä vetää takaisin.
Hengitän taas. 
Niin kuin teit sinäkin silloin, 
kun et muuta voinut. 

Ota lapsi mukaan.

Tietysti.

Minulle riittää,

että joku jossain

      edes kerran

              tietää saman.